Tarkkaavuushäiriöstä eli ADHD:sta kärsivällä on pitkäkestoisia tai pysyviä vaikeuksia säädellä tarkkaavuuttaan, hillitä yllykkeitään ja ohjata toimintojaan. Diagnoosi edellyttää sitä, että oireet ovat alkaneet ennen seitsemän vuoden ikää. Aikuisikäisillä tarkkaavuushäiriöpotilailla on keskimääräistä enemmän masennusta, ahdistusta, päihteisiin liittyvää häiriötä, käytöshäiriötä, oppimisvaikeuksia, itsemurhayrityksiä sekä yksinäisyyttä ja he käyttävät terveyspalveluita tavallista useammin. Tarkkaavuushäiriöinen aikuinen saattaa käyttää diagnoosiaan verukkeena tietynlaiselle käyttäytymiselle. Diagnoosi ei ole peruste lakata tietoisesti selviytymästä arkielämässä.

Etiologia

Tarkkaavuushäiriön on todettu olevan yhteydessä moniin tekijöihin, joista hermostollisia ja geneettisiä pidetään nykyään tärkeimpinä. Kuvantamistutkimuksissa tarkkaavuushäiriöisillä on havaittu poikkeavuuksia prefrontaalikorteksin, striatumin, pikkuaivojen ja corpus callosumin alueen hermoverkoissa. PET-tutkimuksissa on todettu vähentynyttä glukoosiaineenvaihduntaa premotorisessa korteksissa ja ylemmässä prefrontaalikorteksissa sekä otsalohkon alueen dopaminergistä aliaktiivisuutta.

Molekyyligeneettisissä tutkimuksissa on saatu näyttöä useiden dopamiiniaineenvaihduntaan liittyvien geenien osuudesta tarkkaavuushäiriön etiologiassa. Etenkin D4-reseptorigeenilöydös vaikuttaa erityisen merkitykselliseltä, sillä kyseinen geenivariantti välittää puutteellista dopamiinivastetta, joka on yksi oletettu tarkkaavuushäiriön syy. Samanaikainen esiintyminen mielialahäiriöiden kanssa ja katekoliamiinien mahdollinen osuus etiologiassa ovat antaneet myös aihetta epäillä, että tarkkkaavuushäiriö voisi olla mielialahäiriön variantti.

Tarkkaavuushäiriön keskimääräiseksi periytyvyydeksi on arvioitu kaksostutkimusten perusteella 80 %.

Eräissä tutkimuksissa on havaittu myös tiettyjen perinataalisten tekijöitten kuten synnytyskomplikaatioiden ja pienen syntymäpainon olevan tarkkaavuushäiriöisillä tavallisempia kuin muilla lapsilla, mutta tulokset ovat ristiriitaisia. Myös ympäristömyrkkyjä ja ruokavaliota on taannoin arveltu merkittäväksi etiologiseksi tekijäksi, mutta nämä väitteet on sittemmin kumottu.

Kaksostutkimusten perusteella psykososiaalisten tekijöiden osuus etiologiassa vaikuttaa vähäiseltä.

Lääkitys

Suurin osa potilaista hyötyy stimulanttihoidosta (metyylifenidaatti). Metyylifenidaatista on havaittu olevan selvää hyötyä myös kokaiinista riippuvaisille tarkkaavuushäiriöpotilaille. Erityisreseptillä saatava pitkävaikutteinen metyylifenidaatti (Concerta) on ensisijainen lääkevalmiste. Erityisluvallista lyhytvaikutteista metyylifenidaattia ei käytetä kuin poikkeustapauksissa tai pitkävaikutteisen valmisteen kanssa, kun viimeksi mainitun teho ei ilmene riittävän nopeasti tai haittavaikutuksena on esiintynyt nukahtamisen vaikeutta. Tarkkaavuushäiriössä esiintyy usein nukahtamisvaikeuksia, ja metyylifenidaatti pahentaa joskus niitä. Melatoniini on käyttökelpoinen lääke univaikeuksien hoitoon silloin, kun pelkkä unihygienian tehostaminen on ollut tuloksetonta ja stimulanttilääkitystä halutaan jatkaa.

Myös noradrenaliinin takaisinotonestäjä atomoksetiini (Strattera) vaikuttaa tehokkaana ei-stimulanttina lupaavalta tulokkaalta. Atomoksetiinin ei ole havaittu pahentavan samanaikaisia muita psykiatrisia häiriöitä, kuten nukahtamisvaikeuksia, metyylifenidaatin tapaan. Atomoksetiinin ei ole myöskään todettu pahentavan tic-häiriöitä (nykimisoireet). Metyylifenidaatin ja atomoksetiinin samanaikainen käyttö on mahdollista tilanteissa, joissa ei saada hyvää tulosta kummallakaan yksinään.

Siitä, aiheuttaako tai pahentaako metyylifenidaatti tic-häiriöitä, on ristiriitaisia käsityksiä. Tic-oireiden alkamista tai lisääntymistä metyylifenidaatin käytön aikana ei ole useassa tutkimuksessa tullut esiin, minkä vuoksi kroonisissa nykimishäiriöissä tai niistä vaikeimmassa, Touretten oireyhtymässä, voidaan käyttää tätä lääkettä. Jos lisääntyvä nykiminen muuttuu haittaavaksi, on aihetta pienentää annosta ja siirtyä atomoksetiiniin tai klonidiiniin. Lisääntyneiden tic-oireiden hoitamiseksi myös klonidiinia voidaan käyttää yksin tai yhdessä metyylifenidaatin kanssa. Erityisluvalla saatava guanfasiini tehoaa ADHD:hen ja tic-oireisiin.

Trisyklisten depressiolääkkeiden kuten imipramiinin ja nortriptyliinin on todettu lieventävän tarkkaavuushäiriön oireita. Noradrenergiset venlafaksiini ja bupropioni on myös todettu hyödyllisiksi.

Aikaisemmin suositeltiin lääketaukoja normaalin kasvun takaamiseksi. Pitkäaikaisissa seurantatutkimuksissa ei kuitenkaan ole tullut esiin viitteitä kasvun oleellisesta hidastumisesta.


Jyrki Korkeila (2005). Tarkkaavuushäiriö aikuisiässä. Duodecim 123:215-22.
Pertti Rintahaka (2007). Nuorten neuropsykiatriset häiriö - ADHD, Aspergerin oireyhtymä ja unihäiriöt. Duodecim 123:215-22.